perjantai 21. huhtikuuta 2017

Epätoivolla höystettyä hiilidioksidia eli tarina elämästä ja kuolemasta



Menetin itse tätini viime syksynä ja osin senkin takia Täti ja minä meni ihon alle. Meidän välimme tosin olivat äärimmäisen lämpimät, samaa ei voi sanoa tarinan päähenkilöistä. Vaikka esityksen kantavia teemoja ovat kuolema ja kuoleminen, ne tuodaan esille tragikomiikalla höystettynä, joka naurattaa enemmän kuin itkettää.

On vain hämyinen vinttihuoneisto ja kaksi toisilleen tuntematonta ihmistä. Vuosia on vierinyt ja vettä virrannut. Kysymyksiä ilman vastauksia.

 











Pirjo Leppäsen paljonpuhuvat ilmeet ja eleet eivät sanoja kaipaa, ne ovat kuin toinen iho. Välillä unohdan, että kyse on roolihahmosta. Vastapainona Kari Koivukankaan katkeransuloinen yksinpuhelu. Nyt on aikaa kelata mennyttä, muistella ankeaa lapsuutta ja armotonta aikuisuutta. Kerrankin on joku, joka keskeyttämättä kuuntelee loputonta vuodatusta. Monologin edetessä sävy muuttuu pikkuhiljaa aavistuksen pehmeämmäksi. Aivan kuin ääneen sanottuna katkeruus menettäisi merkitystään ja toivo pyrkisi pinnalle?













Vinttinäyttämö Keron intiimi tunnelma on kuin tehty tällaista tarinaa varten. Aivan kuin olisit kärpäsenä katossa seuraamassa jännittyneenä kuinka näiden kahden yksinäisen kohtaaminen etenee. Kaappikellon kotoisa naksutus taustalla, valolla ja varjoilla leikittely, lavasteet, jotka tuovat mieleen omien isovanhempieni kerrostalokodin.

Ja ne tädin paksut sukkahousut! Vieläköhän sellaisia saa? Muistelen lämmöllä omaa mummuani pullantuoksuisena kukkamekko päällään ja paksut sukkahousut jalassaan.

 











Alun verkkainen ja onnistuneen eleetön tunnelma vaihtuu väliajan jälkeen toiminnallisempaan. Tulee joulu, uusi vuosi ja kaikki on ennallaan. Vai onko sittenkään?

Yksinäisyys on julma seuralainen. Toiset se saa katkeroitumaan, toiset eristäytymään ulkomaailmasta. Loppujen lopuksi tarvitaan vain pieni ele tai teko, joka herättää kauan nukuksissa olleen toivon paremmasta.

Täti ja minä on ennen kaikkea tarina inhimillisyydestä. Ja miten hieno tarina se onkaan!

Ollaan ihmisiä toisillemme,
Laura

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti